Penny on mun oma mussukka. Tuttava perheen tytär pelasti sen Nycistä dogshelteristä ja toi Suomeen ettimään sille kotia. Penny oli tosi huonossa kunnossa, ja ihan hirveen laiha ja pieni ja arka. Minä ja mun äiti ollaan niiiin koiraihmisiä, että meijän oli tottakai heti otettava se rassukka. Äitillä on kotona musta labbis joten se vähän arkaili miten ne tulis toimeen. Mä en antanu äitille kyllä mitään mahista sanoa ei, vaan se oli yksinkertaisesti päätetty että Penny tulee meille. Penny on nyt suunnilleen viis vuotias sekarotunen pikku orava (siis koira se kyllä on), ja se on ollu meillä suunnilleen 2 vuotta. Virallisesti se on mun koira, mutta se asuu äitillä. Ajattelin ottaa sen mukaan rolloon, mutta äitin mielestä ne on niin kiintyny labbiksen kanssa, ettei niitä voi enää erottaa. Mä vähän arvasinki että äiti pitää Pennyn jos annan sen olla liian kauan äitillä, hah! Penny on maailman ihanin ja luottavaisin entinen katukoira. Se ei hirveesti tykkää kyllä muista kun musta, äitistä ja labbiksesta. Se on ihan kiltti kyllä, mutta en esim. antais sitä hoitoon pienten lasten sekaan. Se on vähän arvaamaton ilman mua tai äitiä. Siitä kyllä huomaa, että se on kaivannu perhettä ja rakkautta, ja on nyt kiintynyt ihan täysin meihin ja on lojaali.
Mun kanssa se nukkuu aina peiton alla, ja kömpii mahollisimman syvälle pimeeseen mun jalkoihin tai kainaloon. Se tulee myös aina mun rinnalle nukkumaan jos oon sohvalla tai no, missä vaan. Se haluaa olla hirveen lähellä erityisesti mua. Se ei myöskään tietenkään tottele muita kun mua ja äitiä, ja mä oon äitiä paljon tiukempi. Se ei myöskään todellakaan alistu tappelematta muille. Pippurinen mimmi!
Penny ei tajua mitään leikkimisestä yhessä, kun taas labbis on ihan hulluna hae ja tuo juttuihin. Penny vaan kattoo ihmeellisesti jos siltä ottaa jotain ja heittää pois. Toisaalta, Penny tykkää varastaa labbikselta kaikki lelut ja viedä ne sen pesään säilöön. Labbis on niin pöljä, että antaa vaan Pennyn ottaa kaiken vaikka sen suusta. Pennystä huomaa vieläkin, että se on ollu katukoira, koska jos sillä ei oo nälkä ja sille antaa herkun, se menee piilottamaan sen. Se on myös vihanen jos labbis tulee lähelle kun mä esim. syön jotain ja se luulee siitä saavansa.
Äiti ja minä kohdellaan koiria perheenjäseninä. Ne saa mennä sohvalle ja sängylle ja mihin haluaa. Niitä halitaan ja pussataan ja niille puhutaan. Mä ainakin muutun ihan tajuttomaks lässyttäjäks niiden kanssa. Onko parempaa ystävää ku omat koirat?
Monet ihmiset on varuillaan katukoirien suhteen, joka on fiksua. Näistä ei tosiaankaan koskaan tiedä, mitä ovat kokeneet ja miten käyttäytyy. Meillä kävi ihan tajuton onni Pennyn suhteen, mutta siinäkin on ollu kouluttamista. Täytyy pysyä tosi jämptinä, että saa katukoiran luottamuksen ja syntyy hyvä suhde. Silti suosittelen kodittoman koiran ottamista JOS on täysin varma koiran hankkimisesta.
Ei mulla muuta tällä kertaa. Helsingissä tuun kaipaamaan ehdottomasti eniten meijän koiria. Niitä tulee hetkessä ikävä <3
Ps. 12 päivää muuttoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sen ku kysyt!