Viis viikkoa on vierähtänyt Rollossa, ja on aika istahtaa kynttilöiden valaiseman ruokapöydän ääreen pohtimaan tätä aikaa.
Miltä musta tuntuu?
Tänään sain puhelun koskien raha-asioitani. Ei mitään kauheeta, eräs juttu oli vaan myöhästynyt ja aiheutti ihmetystä langan toisessa päässä. No, soitin sitten äitilleni asiasta ja moi:n jälkeen purskahdin itkuun keskellä katua. Äiti sano ettei asia todellakaan ole itkun arvonen, eikä asia ole musta kiinni ollenkaan, enkä asialle mitään voi. Ja tottahan se on, mutta mussa on selkeesti patoutuneita fiiliksiä täällä olosta.
Helsingissä rakastin käydä yksin lounaalla jossain keskustassa. Menin istuskelemaan tunneiksi ja kattelin vaan ihmisiä.
Tänään itkun jälkeen pyöräilin takas keskustaan ja mietin mihin mennä. Halusin istua rauhassa yksin, lukea vaikka päivän lehdet, mutta mihin täällä voi mennä?
Menin Bar 21:sen ohi ja se oli ihan täynnä. Ei sinne... Siellä saattais olla joku tuttu.
Kävelin kävelykatua ja mietin meneväni ZoomItin terdelle. No joo, nolasin itteni siellä jo kerran kännissä. Ei sinne. Ehkä Pahaan Kurkeen? Ei..vakkariporukka siellä varmaan luulee mun änkeevän seuraan.
Menin sitte Kauppayhtiölle. Otin salaatin ja menin sisäpihan terassille. Tuijotin sitä sisäpihaa ja tajusin, ettei yksin olo täällä oo mitenkään samanlaista kun Helsingissä. Täällä sä tosiaan oot yksin. Ei ketään ketä kattoa. Ei ees lintuja taivaalla.
Terassilla istu mun lisäks vaan kaks naista, jotka puhu lapsistaan niin hiljaa, etten jaksanu ees salakuunnella.
Söin salaatin ja olin ihan jäässä. Menin sisälle ja pistin heti viestiä ainaki neljälle ihmiselle.. nyt äkkiä seuraa!
Nyt istun kotona yksin, ja tajuan että mulla on ikävä Helsinkiä. Ei tuttuja, vaan ihmisiä. Tuntemattomia. Äiti käski mun tulla kotiin käymään heti ku tuntuu siltä. Oon menossa lokakuussa Helsingin kautta surffimatkalle Portugaliin, mutta jaksanko mä oottaa siihen asti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sen ku kysyt!